Kuulumisia IMISCOE:n konferenssista

5.11.2018 | Maili Malin
IMISCOE (International Migration, Integration and Social Cohesion) on laajin eurooppalainen maahanmuuttoon ja integraatioon keskittyvä tutkijaverkosto, jossa on 45 instituuttia ja yli 700 tutkijajäsentä. Viime kesänä IMISCOE järjesti 15. vuosittaisen konferenssin ajankohtaisesta aiheesta, Välimeren yli käyvästä siirtolaisuudesta Eurooppaan. Lähtömaiden tutkijaedustajia ei valitettavasti konferenssissa näkynyt ainakaan esitelmöitsijöiden nimien ja instituuttien perusteella. Jatkossa tulisikin ehdottomasti järjestää videoyhteys lähtömaihin, jotta asianosaisten maiden edustajat voisivat osallistua eurooppalaisiin konferensseihin. Konferenssien osanottajalista kuvaa jälkikoloniaalista nykyaikaa, jolloin edelleen pitkälti länsimaiset tutkijat tutkivat ja edustavat etelän ihmisiä.

Poikkitieteellisessä konferenssissa oli kolmena päivänä lähes 140 työryhmää. Tarjonta oli läkähdyttävän laaja. Valitsin erinomaisesta ohjelmasta maahanmuuttajien omia kokemuksia käsitteleviä tutkimuksia sekä metodologisia työryhmiä. Osanottajalistaa ei jaettu, mutta arvioisin osanottajia olleen vähintään tuhat. Suomalaisia tapasin noin kymmenkunta. IMISCOElla on paljon tutkija-aktiviteetteja ympäri vuotta. Ensi vuonna konferenssi pidetään heinäkuun alussa Ruotsin Malmössä teemalla Understanding International Migration in the 21st Century: Conceptual and Methodological Approaches.

Tänä kesänä opin että tumma ihonväri, islaminuskoisuus (sen tunnustaminen tai sen kautta leimautuminen) sekä globaali ja kansallinen eriarvoisuus pitkälti määrittävät inhimillisiä kohtaloita. Valkoisen ihonvärin suosiminen ja arvottaminen määrittää tummaihoisen lapsen, nuoren ja aikuisen elämää lähes ylitsepääsemättömästi. Tässä kulttuurisesti ja globaalisti hallitsevassa ”anti-blackness” maailmassa tummaihoisten lasten ja nuorten identiteetin muodostaminen on kielteisesti ja raskaasti ladattu. Näillä lapsilla ja nuorilla on epäoikeudenmukaisesti muita enemmän kasvun ja kehityksen haasteita sosiaalisen leiman vuoksi. Identiteetissä on kyse minäkäsityksen lisäksi tarpeesta kokea kuuluvansa johonkin ihmisryhmään. Kun identiteetin muodostaminen tapahtuu rodullistavassa anti-blackness eetoksessa ja kun se liittyy usein myös alempaan luokka-asemaan (mikä sekin on seurausta syrjivistä yhteiskuntakäytännöistä), on kyse moninkertaisesta kumulatiivisesta syrjinnästä. Elintärkeää olisi tunnistaa nämä sorron mekanismit, vapautua niistä ja poistaa globaalia eriarvoisuutta mahdollisimman paljon.

Kokemusten sanoittaminen ja nuorten minä-identiteetin rakentuminen

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat yrittävät käsittää (make sense) kokemuksiaan kertomalla niistä tarinoita. Tarinat syntyvät ja kehittyvät luonnollisesti yhteiskunnan ja olinpaikan mukaan. Tutkijoiden ja median abstrahoimia pakolais- ja turvapaikanhakijanarratiiveja ovat hallinneet viime vuosikymmeninä: 1) poliittisen miespakolaisen narratiivi; 2) naisuhrin narratiivi (jolla ei ole oikeuksia lähtömaassa ja jonka oikeuksien toteutuminen on kyseenalaista myös tulomaassa); 3) lännessä ei-toivotun maahanmuuttoväestön narratiivi. Katzin (2004) mukaan turvapaikanhakijoiden omat narratiivit voidaan jaotella vastustuksen, uudelleen työstämisen ja resilienssin narratiiveihin (resistance, reworking, resilience). Kate Smith haastatteli tutkimustaan varten (Feminist narratives of asylum seeker women in the UK) seitsemäätoista 14 eri maasta tullutta turvapaikanhakijanaista Isossa-Britanniassa. Osa heistä haki turvapaikkaa pakkoavioliiton vuoksi. He kertoivat motiivikseen osallistua tutkimukseen sen, että vaikka he eivät turvapaikan haussa onnistuisi, niin mahdollisesti saman kokeneet voisivat saada turvan tulevaisuudessa. Kotiinpaluu tai lähtömaahan palauttaminen merkitsi heille kuolemaa. Osa naisista oli kestänyt inhimillisesti raskaita kokemuksia ja selvinnyt niistä hengissä. Kaikkein vaikeinta heille oli elää erossa lapsistaan, jotka he olivat joutuneet jättämään lähtömaahan. William Styronin kirjassa Sofian valinta, päähenkilöäiti Sofia joutui valitsemaan Auschwitzin keskitysleirille saapuessaan junalaiturilla kumman kahdesta lapsestaan hän ottaa mukaansa kun vankeja eroteltiin tapettaviin ja niihin, jotka vielä jonkun aikaa saivat elää. Myös Smithin haastattelemista naisista osa joutui valitsemaan kenen/ketkä lapsensa ottaa mukaansa turvapaikanhakumatkalle. Toisaalta naiset arvioivat, että lähtömaahan jääneille lapsille oli turvallisempaa jäädä sinne kuin lähteä äidin mukaan matkalle. Tämä on kauhea valinta, mitä äiti joutuu tekemään. Hakiessaan turvaa lännestä naiset tavoittelivat muutosta elinoloihinsa ja olemassaolonsa perustoihin, etsivät oikeuksiaan, neuvottelivat ja yrittivät muuttaa asemaansa suhteessa lähtö- ja tulomaan vallan käytäntöihin ja niitä toteuttaviin.

Hana Alhadi (Slovenia) kuvasi esityksessään marokkolaishollantilaisten nuorten vertaisryhmiä ja oman identiteetin määrittelyjä kotikaupungeissaan Amsterdamissa ja Rotterdamissa. Hollannin mediassa ja julkisuudessa marokkolaisista puhutaan sosiaalisena ongelmana heidän islaminuskonsa vuoksi. Alhadi teki kriittistä etnografista tutkimusta nuorten parissa ravistelemalla kielteistä julkisuuskuvaa ja puhumalla sitä vastaan tuomalla nuorten ääntä kuuluville. Marokkolaishollantilaiset nuoret kokevat etteivät he ole hyväksyttyjä yhteiskunnassa, mistä syystä he luovat oman fyysisen ja sosiaalisen elintilansa kaupungeissa. Turvallisessa vertaisryhmässä he saavat hyvinvoinnille tärkeää sosiaalista tukea ja sosiaalista pääomaa, tulevat ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Nuoret esittivät usein tutkijalle ja toisilleen kysymyksen; Miksi maahanmuuttajataustaisten/valkoisen kantaväestön keskiluokan elinolot ovat mitä ovat? Miksi heidän etnisyytensä tekee heistä ei-hyväksyttäviä kantaväestön silmissä ja mediassa? Miksi-kysymyksellä nuoret aktiivisesti reflektoivat ulossulkemisen mekanismeja. Näin Alhadin etnografinen työ osaltaan voimisti nuorten aktiivista muutosvoimaa, toi sen esille ja haastoi hallitsevia mediadiskursseja.

Identiteetit ovat hierarkkisia sekä yksilölle itselleen että yhteiskunnalle. Muut reagoivat henkilöön hänen oletetun ja hänen esille tuoman identiteettinsä mukaisesti (sukupuoli, pukeutuminen, itsensä esittely, puhetapa ymv). Identiteetit vaihtelevat tilanteittain: kotona yksityisen alueella identiteetti on luultavammin yleensä toinen kuin työpaikalla. Valtaväestö helposti toiseuttaa ja rodullistaa ulkonäöltään erilaiset ihmiset, varsinkin jos heidän ihonvärinsä poikkeaa vallitsevasta. Yleensä toiseuttaminen ja rodullistaminen typistävät ja merkityksellistävät kohdettaan kielteisesti. Daniela Rodriquez Garcia kollegoineen on tutkinut monietnisiä nuoria Espanjassa (vanhemmat eri etnisistä ryhmistä) selvittääkseen koetun syrjinnän yleisyyttä nuorilla. Monietniset nuoret kokivat myönteisenä sen, että heillä oli valinnanvaraa ja toimijuutta vähintään kahdessa kulttuurissa: identiteetin hybridius koettiin etuna. Silti ihonväriltään tummat afrikkalaista ja eteläaasialaista syntyperää olevat muslimiuskoiset nuoret kokivat, että yhteiskunta rajoitti heitä enemmän kuin muita nuoria. He kokivat myös syrjintää enemmän kuin muut. Näistä syistä johtuen he suhtautuivat omaan identiteettiinsä ristiriitaisesti. Näillä toisen polven siirtolaistaustaisilla, tummaihoisilla, muslimiuskoisilla ja monietnisillä nuorilla oli erinomainen espanjankielen taito ja monen vanhempi oli korkeakoulutettu, mutta silti he kokivat olevansa ulkopuolisia Espanjan yhteiskunnassa. Havahduttava esimerkki toiseuttavista käytännöistä on se, että koulun punahilkkanäytelmässä tummaihoiset espanjalaisulkomaalaista taustaa olevat joutuivat useammin suden rooliin. Monietniset nuoret identifioituivat globaaliin nuorisokulttuuriin, mikä lohdutti ja voimaannutti ristiriitaisessa arjessa.

Tutkimusmetodien dekolonisointi

Yvonne Riano (Sveitsi) piti ilahduttavan esitelmän osallistavasta toiminta- tutkimuksesta (participatory action research, PAR) siirtolaistaustaisten naisten kanssa. Hankkeen tavoitteena oli lisätä naisten sosiaalista integraatiota yhteiskuntaan ja vähentää heihin kohdistuvia poissulkemisen käytäntöjä. Rianokäytti ns. MINGA-menetelmää, jonka vaiheet ovat: 1) yhdessä oppiminen ja reflektointi (naiset ja tutkijat; mutual learning & reflection), 2) molemmin puolinen toisen pätevyyden tunnistaminen (mutual recognition), tiedon jakaminen (exchange knowledge), 3) yhdessä ajatteleminen (collective thinking), 4) henkilökohtainen muuttuminen (personal transformacy), 5) molemminpuolinen tilojen jakaminen (pääsy akateemiseen tilaan, ei vain tutkijan vierailut tutkittavien luona, vaan myös toisin päin!). Ensin työpajassa kartoitetaan ja kerätään yhdessä kollektiivista tietotaitoa, jota analysoidaan yhdessä (päätetään yhdessä mikä on tärkeää huomioida analyysissa ja miten se tehdään). Tässä hankkeessa Yvonne ja naiset kävivät läpi toistensa elämänkertoja, työhistoriaa ja elämäntapahtumia Sveitsissä. Toisessa vaiheessa pienryhmissä/kahden kesken käytiin henkilökohtaisempia keskusteluja elämänkerroista ja puhuttiin intiimeistä, herkistä asioista. Kolmanneksi työpajassa tehtiin yhdessä kriittistä elämänkertojen yhteisten tekijöiden analyysiä. Tuloksia tulkittiin yhdessä ja niiden välisiä yhteyksiä tunnistettiin. Jokaisen naisen elämänkerrasta syntyi näin yksi yhteinen tarina. (Tätä menetelmää on käytetty myös yksintulleiden alaikäistennuorten terapiaryhmissä Norjassa.) Yhteisen analyysin tuloksia jokainen osallistuja levitti omia verkostojaan pitkin sekä suunnitelmallisesti koko ryhmä yhdessä. Riano kuvasi sitä, kuinka siirtolaistaustaiset naiset aluksi kyseenalaistivat länsimaisen tutkimuksen periaatteet, tekotavan, kysymykset ja käsitteet. Esitys herättikin pohtimaan tutkijan metodologisia valintoja ja omaa positiota: Kysymmekö loppujen lopuksi vain omia kysymyksiä emmekä tutkittaville tärkeitä kysymyksiä? Miten sukupuolten väliset suhteet vaikuttavat PAR:ssa? Kulttuuriset sukupuoliroolit ovat syvään juurtuneita – ehkä suomalainen tutkijanainen näyttäytyy haavoittuvassa asemassa olevalle turvapaikanhakijalle pikemminkin androgyyninä kuin naisena? Onnistuuko Rianon MINGA-menetelmä vain suhteellisen tasa-arvoisessa asemassa olevien kesken (esim. koulutuksen mukaan)? Tutkijaa saatetaan pitää auktoriteettina titteliensä ja pitkän koulutuksensa takia. Miten lukutaidoton voi toimia tasavertaisesti tutkijan kanssa? Kuinka pitkälle tutkija voi/pystyy menemään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisessä?

Lopuksi yleisiä tiedepoliittisia huomioita rahoitustyöpajasta: Tarvetta nykyisten siirtolaisliikkeiden tutkimukseen on edelleen, lisäksi on tarvetta historiallisille tutkimuksille ja sen ymmärtämiselle, miten maahanmuuttopolitiikka muodostuu ja miten sitä tehdään. Eniten yhteistyötä globaalin etelän ja pohjoisen välillä tekevät sairaanhoitajat ja insinöörit kehitysyhteistyöhankkeissa, eivät niinkään tutkijat. Globaalilla etelällä ei ole aina edes perusväestötilastoja. Tutkimusyhteistyössä on usein samoja haasteita kuin kehitysyhteistyössä. Tärkeitä ovat kehittyvissä maissa toteutettavat ”capacity bulding”-ohjelmat. Entäpä jos tutkijayhteistyötä alettaisiin nykyistä enemmän tehdä etnisiin vähemmistöihin kuuluvien tutkijakollegoiden kanssa, joista moni voi olla kiinnostunut tutkimaan ja kehittämään vanhempiensa/isovanhempiensa lähtömaan oloja? Rahoittajat kaipasivat tehdyn tutkimuksen synteesiä siitä, mitä on tutkittu, miten, mitkä ovat tulokset, tutkimuksen laatu jne. Tärkeää heidän mielestään on erottaa yhteiskunnalle tärkeät tutkimuskysymykset poliitikoille tärkeistä tutkimuskysymyksistä. Lisäksi tutkimuksen vaikuttavuuden ennakointia, esiin tuomista ja arviointia pidettiin hyvin tärkeänä.

Erikoistutkija Maili Malin

IMISCOE – Europe, migration and the Mediterranean: Human mobilities and intercultural challenges. Barcelona July 2–4, 2018

 

© Siirtolaisuusinstituutti Takaisin ylös